Olen yrittänyt ruveta aamuliikkujaksi ja tähän mennessä suht hyvällä menestykselläkin. Olen saavuttanut jalansijaa mummojen ja pappojen puoliseitsemän aamuvesijumpassa: toivotellaan hyvät huomenet, keskustellaan jumpan jälkeen vesijuoksussa siitö oliko tällä kertaa hyvä jumppaohjaaja vai ei, käydään kylmäaltaassa ”humpsuttelemassa” pari kertaa ja mennään saunaan puhumaan (nivel)vaivoista. Paras mummokaverini selittää saunassa joka kerta minulle siitä, kuinka hänen polveensa vaihdettiin tekonivel kolme vuotta sitten. Nyökyttelen ja hymyilen, kuuntelen kiinnostuneena. Yleensä seuraa aina jotain mielenkiintoista faktatietoa polvileikkausselvitysten jälkeen. Viimeksi kuulin, että tämä kyseinen mummo on laihduttanut vastikään kaksikymmentä kiloa, mitä ei kyllä päällepäin näe. Pappoihin en ole oikein tutustunut, koska he jumppaavat (eli keskustelevat) joukolla uima-altaan vasemmassa takanurkassa ja valittavat, jos jumppaohjaaja pyytää olemaan hiljempaa. Tai ainakin yksi pappa valittaa joka kerta siitä, kun eräs ohjaaja pyysi yhden kerran ”pitämään pienempää suuta”. Vesijumpassakin huomaa tämän maailman järjestyksen. Aina on niitä, jotka puhuvat ja/tai valittavat isoon ääneen ja niitä, jotka noudattavat hiljaa ja säntillisesti ohjeita. Eikä kukaan oikeastaan tiedä tai ole kiinnostunut siitä, mitä sillä välillä olevat ihmiset puuhaavatkaan.

Salille en ole vielä kertaakaan jaksanut aamulla. Ehkä pitäisi, koska illalla kuuden jälkeen sali on aivan tupaten täynnä. Ja suomalaiseen salikulttuuriin kuuluu edelleenkin se, ettei kenellekään puhuta tai anneta tilaa. ”Bodarit” norkoilee takana, kun teen jalkakyykkyjä odottaen milloin lopetan. Kun lopetan, ”bodarit” valtaavat paikan puoleksi tunniksi ja tekevät sitten viiden-kahdeksan toiston sarjoja vuorotellen isoilla painoilla ja välillä vaihtaen kuulumisia keskenään. Eli jos nämä tyypit päästetään valloilleen, ei normaali salikäyttäjä ehdi käyttää kyseisiä välineitä tunnin treenin aikana. Lisäksi nämä ”bodarit” ilmeisesti ajattelevat, että koska tämä on sali, on kaikilla voimaa siirtää jalkaprässistä oman naaman korkeudelta 150 kilon edestä painoja pois. Tai no, sadan kilon, kyllä mä nyt viiskytkiloa jaksan jalkaprässissä.

Olen koko ajan sairas. Nielurisaleikkauksen jälkeen olin flunssassa kaks viikkoa ja sen jälkeen kaksi viikkoa terve. Ja nyt on taas kurkku kipeä. Perseestä sanon minä. Lisäksi kyynärpäässä on nestettä, joten esim. lasin nostaminen huulille tai hiusten harjaaminen on välillä aika kivuliasta. Lonkkakin alkanut taas vaivata. Olen lopettanut punaisen lihan syönnin, syön ihmekapseli VitaeProta, d-vitamiinia, sinkkiä ja kalanmaksaöljyä plus kaikki reumalääkkeet, enkä silti voi taaskaan kävellä puolta kilometriä (maanantaina vielä pystyin, enää en). Ihan paskaa, sanon minä. Onneksi sentään pysyn vielä mummojen mukana vesijumpassa.

Harrastettiin Jonin kans pyöräsuunnistusta. Tässä kuvassa tsekkaan reittiä.

Olen ollut hieman kiireinen. Ja taidan olla kiireinen 25.5. saakka. Sen lisäksi, että teen osa-aikaisesti optikon töitä, luen lääkiksen pääsykokeeseen ja yritän hankkia itselleni kunnollista persettä. Joten anteeksi kaikki kaverit, jotka tuntevat itsensä hyljätyiksi, mun kans saa lähtee salille!

Anne Kukkohovikin tavoittelee kesäpeppua, mutta mun konstit ei oo Annen. Sen sijaan, että kohottelisin jalkaani ilman painoja tai kävelisin Reebokin perseenkiinteytyslenkkareilla, ajattelin kohentaa persettäni enemmänkin seuraavin tavoin hieman sovellettuna. (Kauhea biisi tässä, laita äänet pois.) Ja otan mielelläni vinkkejä vastaan.

meillä on kaikkea uutta: uusi hieno taulu, jossa pyörää ajava mies näyttää eetun pettymykseksi ehkä hieman liikaa otolta, uudet ikkunat, joissa on sälekaihtimet (!), uusi eetun tekemä vaatekomeron kaappi, jonka laatikoissa on vetimet ja mikä parasta, mulla on uus laukku mhannin theodore. eetu osti sen mulle valmistujaislahjaksi ja se on todella tilava ja ihana. näin tuollaisen yhdellä asiakkaalla ja siitä se ajatus sitten lähti. ainoa huono puoli laukussa on hieman ohut kantohihna, joten jos kuljettaa mukana on paljon tavaraa pitkän aikaa, alkaa olkapäätä ikävästi painaa.

sain valmistujaislahjaksi myös perinteisen hiihtotavan sukset. tarkemmin sanottuna peltosen nanogripit, joita olen käynyt testaamassa tuossa tuiranpuiston 1,1 kilometrin pituisella ladulla. ensimmäisellä kerralla hiihdin tunnissa 6,6 kilometriä ja sanotaanko näin, että pitoa ei ainakaan puuttunut. toisella kerralla alkoi luistaa jo hieman paremmin ja hiihdin tunnissa 7,7 kilometriä. edelleenkin saa hieman pukkia alamäkiin ja varoa, ettei muuta painopistettä alamäessä, koska silloin on vaarana lentää nenälleen. ei tuossa tuiranpuistossa kyllä mitään hirmuisia nousuja tai laskuja olekaan.. perinteisen hiihtotavan tekniikassakin olisi varmasti hiottavaa, sillä oon hiihtäny pertsaa viimeksi joskus ekaluokalla. en tiiä kuinka kovaa tuota pertsaa voi hiihtää, kun 7,7 kilometriä tunnissa tuntuu aika vähältä. no, tänä talvena oon hiihtänyt yhteensä noin 40 kilometriä, siitä on hyvä jatkaa. ärsyttää muuten ihmiset, jotka kävelee hiihtoladulla (ja taluttaa koiraa, joka seisoo ladun toisella puolella ja näin virittää talutushihnansa ansaksi hiihtäjärukalle). argh! varsinkin, kun vieressä kulkee myös kevyen liikenteen väylä. mistähän se johtuu, että hiihto on niin keski-ikäisten ihmisten laji. raahessa ei tuu koskaan ketään oman ikäisiä vastaan, kun käy hiihtolenkillä hiihtomajan maastossa, nuorimmat on varmaan jotain nelikymppisiä. hiihto on niin hyvä harrastus, kun se kuormittaa sekä jalkoja että käsiä (ja varsinkin naisille tärkeitä alueita kuten käsien ojentajia ja pakaroita), eikä rasita niveliä toisin kuin vaikka juoksu. onko oikeasti niin, että koulun liikuntatunnit on pilanneet hiihdon maineen? oon aina tykänny hiihtää, koska se on niitä harvoja urheilulajeja, jossa oon ihan hyvä. ekallakin taisin tulla koulun hiihtokilpailuissa toiseksi ekaluokkalaisten sarjassa heti ullan jälkeen.

oli kiva viikonloppu, käytiin kauppurissa syömässä, never grow oldissa kavereiden kanssa ja juoksemassa. never grow oldin vessajonossa joku poika kommentoi mun otsista ”hieno ohtatukka” ja sanoin, ettei oo läheskään niin hieno kuin sulla. ”eiku oikeesti, pidä toi.” sitten se kertoi mulle jutun kuinka joku ruhtinas oli ennen vanhaan kuollut ruokapöytään, koska sen virtsarakko halkesi. mutta otsatukasta tuli mieleeni, että michelle williams on mun uus tukkaidoli.

juoksemisessa yhdistettiin hyöty ja huvi. juostiin nimittäin käymään marikalla, aleksilla ja malenalla (aka bruce) kylässä katomassa uutta asuntoa ja eetu autto aleksia netin kanssa. täytyy vaan sanoa, että melkeen iski vauvakuume, kun se malena oli niin ihana ja iloinen tyttö. onneksi muistin pestä kädet vierailun jälkeen, niin ei tarvitse pelätä sitä kuumetta. lisäksi syön aika paljon d-vitamiinia, joten senkin pitäisi auttaa. toivottavasti.

Hardcourt bicycle Polo in Brighton. Garage style!

no, ollaan saatu meidän opinnäytetyö valmiiksi. jei! tietenkin se pitää nyt ensin näyttää ohjaajille, jotka voi sitten sanoa kuinka paska se on. edellisessä ohjauksessa menetelmäohjaaja tuki päätään käsiin ja sanoi: ”voi että, mihin minä joudun teidän kanssa”. en tiedä tarkoittiko se juuri meitä vai yleensä optometristiopiskelijoita, joita oli käynyt ohjauksessa jo useamman tunnin peräkkäin. no sen ohjaustunnin jälkeen vähän leikattiin ja liimattiin ja poistettiin ja lisättiin. hermostuttaa viedä tämä uusin ja meidän mielestämme hyvä versio luettavaksi. mutta kyllä se läpi menee ja se tarkoittaa sitä, että minä valmistun kohta! ainoastaan huolta aiheuttaa yksi pajatyö, joka olisi pitänyt palauttaa jo ennen kesää. se on kauhea työ se. enkä edelleenkään tiedä mitä teen sen jälkeen, kun valmistun. oon viimeset kolme vuotta eläny ajatuksessa ”no mietitään sitten syksyllä 2010″.

sitten leikkasin tukan ja se oli elämäni virhe. vihaan tätä tukkaa. no, se on onneksi vaan tukka, se kasvaa taas. en tosin tiiä haluanko että se kasvaa vai haluanko sitä vaan vielä lyhyemmäksi. ja ehkä eriväriseksi. njaah, oon vaan niin huono päättään. ehkä haluan sen lyhyemmäksi ja vaaleaksi.

seuraavia asioita olen miettinyt uimahallissa ja tämän jälkeen en ehkä voi mennä enää uimaan, koska tätä blogia lukee varmasti joku aquazumbaaja ja tekee minusta ilmoituksen jonnekin, johon tällaisista asioista tehdään. ja varmasti joku työnantajakin lukee tätä.. (kai te tiesitte että ei saa googlettaa työnhakijaa?)

pohdinnoissani olen tullut siihen tulokseen, että jos nainen ei ole kahteenkymmeneen ikävuoteen menessä oppinut pitämään huolta itsestään, repsahtaminen tapahtuu aika äkkiä. hyllyvät takapuolet eivät ole enää kovin harvinaisia 25-vuotiailla. eikä hyllyvään pyllyyn tarvitse olla lihava vaan lihakseton. kunpa kaikki muistaisivat, että on niin paljon helpompaa pitää itsensä kunnossa kuin päästä hyvään kuntoon repsahduksen jälkeen. en yhtään ihmettele, miksi miehet tykkää niistä hieman alle kakskymppisistä pimuista. niillä on tissit, mutta ne on silti solakoita, vaikka söisivät joka päivä mäkkärissä. (paitsi minä en ole koskaan ollut sellainen, olen aina ollut sellainen kuin nyt.) tyhmiähän ne alle kakskymppiset tisseistään huolimatta on, siitä ei päästä mihinkään. jos nyt kuitenkin valitsee sen alle parikymppisen, niin kannattaa ottaa joku aktiiviurheilija. niistäkin kun tulee joskus 25-vuotiaita.

tänään maria veitola kirjoitti trendin kolumnissaan karvoista. ja olen samaa mieltä: vaikka naiset kuinka sanoisivat meikkaavansa ja laittautuvansa vain itseään varten, karvat ajellaan kyllä vain ja ainoastaan miesten vuoksi. olen huomannut karvojen ajelun yleistyneen nuorten naisten keskuudessa, tarkoitan siis kaikki pois -meiningillä. henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että jos haluaa olla alapäästään täysin posliini, tulisi olla varaa käydä asianomaisella henkilöllä hoidattamassa se puoli tarpeeksi usein. itsesheivattu on aika törkyisen näköinen kahden päivän päästä. minusta on vain parempi, kun pitää paikat siistinä niin, että se on miellyttävää kaikille osapuolille. ja minusta on hyvä muistuttaa lapsille ja miehille, että aikuisella naisella kasvaa edelleen karvaa kainaloissa, säärissä ja niin – sielläkin.

parisuhde koulu -tägin vuoksi sanon tähän, että eetu on hollannissa, eikä siitä ole kuulunut oikein mitään.

Yks käsittämätön asia mun päätä vaivaa. Joka toinen kerta kun tilaan taksin kodin ja lentokentän välille, taksi ajaa keskustan kautta Oulunsaloon. Se on minulle jatkuva ihmetyksen aihe kun Tuirasta pääsee myös moottoritien kautta Oulunsaloon – nopeammin. Eikä minun mielestäni kaupungin keskustassa pitäis olla minkäänlaista läpiajoa, ei varmasti monen liikennesuunnittelijankaan. Siksihän keskustassa on nyt se julkiselle liikenteelle varattu katuosuus. Sitä katua se taksikin ajeli keskustan läpi, välillä piti pysähtyä valoihin, toisinaan päästämään kävelijöitä tien ylitse. Joka kerta mietin, että tässä sitä taas käytän ihan omaa rahaani omani ja muiden ajan tuhlaukseen. Samalla kärsii myös kevyen liikenteen turvallisuus, kadut kuluvat ja keskustan vanhat puutalot kärsivät saasteista.

Voin vain kuvitella, että taksikuskit luulevat minun olevan kiinnostunut keskustan tapahtumista. Että tahtoisin nähdä onko siinä Peppersin terassilla tuttuja. Tai sitten siitä tulee yksinkertaisesti heille enemmän tuloja.

Talouden valossa on helpompi käsittää mitä yliopistolla on poissaollessani tapahtunut. Ei ”poissaollessani” niin kuin olisin asiaan voinut mitenkään vaikuttaa, vaan ikäänkuin olisin jonkin aika-avaruuden vääristymän uhriksi joutunut astronautti. Englanninkielen laitoksen toimisto on kadonnut ja sen mukana on hävinnyt laitoksen organisointikykyisin henkilö, eli sihteeri. Nyt laitoksella on enää ärtynyttä opetushenkilökuntaa. Huolestuin viimeistään kun laitoksen vaikeimmalla opettajalla IMW:lla oli aikaa jäädä jutustelemaan käytävässä. Talousvaikeudet ajavat yliopiston hankkimaan yhä enemmän opiskelijoita vaikka laitoksien resurssit ovat häviävän vähäisiä. Nykyään voi myös opiskella sairauspäivärahalla, mikä näkyy käytävillä hyvin konkreettisella tavalla. Humuksen käytävässä kellosta puuttuu nyt kellotaulu. Ilmeisesti kaikki itsensä opiskelukykyiseksi kokevat eivät kuitenkaan sellaisia ole.

Mulla on kova pyöräilyviikko takana. Tulin maahan tiistaina ja jo keskiviikkona oli ällärit. Laaniskaällärit. Ensin laskettiin Laanaojan siltoja ja sitten matkailtiin Bauhausille ja takas. Aivot ei taaskaan toimineet ja unohdin rastin enkä osannut muutenkaan vastata numerokysymyksiin. Ällärit on silti kivoja. Jälkipeleissä join ihan tarpeeksi, matkalla pysähdyin Vulcanaliassa ja join vähän lisää. Jostain syystä luulen tavanneeni Verban pressulla lesbon, joka dumppasi mut heti porttien sisällä. Pidän luultavana, että kyseessä ei ollut niinkään lesbo kuin joku hetero joka jaksoi lesbona kohtelua juuri niin pitkään.

Perjantaina kävin sen verran ulkona, että bongasin Kauppuri5:n terassilta pari tuttua ja pulloittain Brew Dogin 18.2 prosenttista Tokyo Stouttia. Aika vahva olut, ravintoloitsija suositteli kaveriksi tuopillista laimeampaa lageria. Pöhinä vain parani kun käytiin Ilun ja Lessun kanssa Uleåborgissa syömässä. Ei yksin alkoholipöhinä vaan yleinen aivopöhinä. Ruoka oli nimittäin HYVÄÄ. Parasta lihaa – piste. Tai ainakin parhaiten valmistettua – piste. Lauantaina oli vähän heikko olo aamulla. Päätin hikoilla sen pois ja pyöräilin Pattijoelle. Oulusta olisi todella mukava ajella Raaheen jos Liminka-Raahe välillä olisi pienempi tie (joka ei kulje Siikajoen kautta). 70km, kolme tuntia ja kolme pysähdystä. Pakko hankkia uusi satula.

Matkalla jouduin kärsimään taas Nokialaisista ihanuuksista. Kännykkä ei kaikkien maailman verkkopaikannuksien ja GPS-satellittien avullakaan osannut sijoittaa minua oikeaan paikkaan matkalla. Jouduin erikseen hakemaan Google mapsin, nähdäkseni montako kilometriä oli jäljellä. Sports Trackerkään ei toiminut. Jostain syystä Nokian Ovi Store on rakennettu jollakin muulla laitteella selattavaksi kuin Nokian puhelimella. Hakulaatikon joutuu klikkaamalla valitsemaan, jolloin avautuu uusi hakusivu, jolla joutuu taas hakeutumaan hakulaatikkoon ja haun kirjoituksen jälkeen klikkaamaan etsi-nappia. Ei tavallisella kännykällä jaksa tuollaisia kymmeniä eri valintoja. Verkkojen hallinta on vieläkin retuperäisempää, aina joutuu ulkomailla pelkäämään, että puhelin käyttää roaming dataa kun missään ei ole järkevää toimintoa sen pois kytkemiseksi.

maailmassa on monta ihmeellistä asiaa..

en tajua tyttöjä, jotka tulee aina jumppaan autolla, skootterilla tai bussilla, jos matkaa on alle viisi kilometriä. näin kesällä esimerkiksi pyörällä menee helposti pidempikin matka. jos on oikeesti urheilullinen, niin eikö silloin voi olla urheilullinen muulloin kuin jumpassa? en myöskään ymmärrä tyttöjä, jotka tulee jumppaan, vaihtaa vaatteet ja jumpan jälkeen vaihtaa ne vaatteet takaisin. eivätkä käy suihkussa välissä. YÄK. siis ja kyse ei ole mistään tuulipuvusta, vaan samoista ballerinoista, minihameista ja topeista, joita ne käyttää koulussa ja töissä. eikö voi vaan raahata mukana collegehousuja ja -paitaa? eihän se toki mun ongelma ole, mutta tuli vaan mieleen.

koko pienen elämäni mulle on valehdeltu kahdesta asiasta erittäin raa’asti. siitä, että laihoilla tytöillä ei voi olla isoja tissejä ja että aikuisena ihmisistä tulee järkeviä. tässä toki pitää määritellä, mitkä on isot tissit tai mitä tarkoittaa järkevä. no isot tissit on jotain b-kupista ylöspäin, toisaalta b-kuppikin voi olla iso, jos kyseessä on muuten pienikokoinen tyttö. kuitenkin, olen nähnyt, että laihallakin tytöllä voi olla isot tissit. miksi bees&honey’ssa valehdeltiin? jostain tyttöjenlehdestä olen kuitenkin noita valheita lukenut – ja uskonut niihin. sittemmin totuus selvisi, eikä siitä tullut mukava tunne. en tiedä mistä olen tämän toisen valheen keksinyt, mutta jostakin syystä olen aina luullut (tai minulle on aikuiset uskotelleet), että aikuiset ihmiset ovat järkeviä. itse aikuistuessani (ja yhä edelleenkin) olen huomannut, että suurin osa aikuisista on aivan idiootteja. niitä näkee esim. pekanpäivillä. aikuiset valehtelevat, pettävät, valittavat, kännäävät ja käyttäytyvät huonosti kassajonossa. loppujen lopuksi, kuinka moni lapsi tai nuori tekee niin?

lopuksi pienimuotoinen näkötesti, ei kannata ottaa sitä liian vakavasti.

nyt mullakin on aikaa kirjoittaa, kun olen taas yksin.

mitäs uutta? työt on alkanu ja vastuu pelottaa hieman. täytyy muistuttaa itseään, että kyllä minä osaan ja aina voi kysyä asiakkaalta, että näetkö vai et. en voi tappaa ketään. ja kohtahan mun on oltava valmis, joten turha pelätä. paitsi että eihän sitä koskaan ole täysin valmis, vaan aina vain valmiimpi. tekee mieli opiskella lisää, vaikka tämän hetkinen opinnäytetyökin raastaa hermoja joka päivä.

ostin oulun pyrinnön jumppakortin kesäksi ja olen käynyt kaksi kertaa zumbassa. aiemmin olen harrastanut oulun korkeakoululiikunnan jumppia, joita kuitenkin pitää pääösin pyrinnön ohjaajat. ja voi pojat, sanon minä. zumbassa käy pullukoita/läskejä zumbamainosten uhreja tai sitten tanssijoita. viimeksi vieressä oleva tyttö veivasi sambaa siihen tahtiin, että mullekin tuli hiki. niin ja sitten siellä käyn minä, jäykkisjumppien harrastaja. jäykkisjumpat on siis niitä, että aluksi lämmitellään hieman jalka toisen viereen ja kädet ylös -meiningillä ja sitten jatketaan samaa punteilla ja lopuksi tehdään hulluna vatsoja. kuitenkin ne jumpat perustuvat lähinnä lihaskuntoon. niissä jumpissa ei ole koskaan ollut yhtään lihavaa, harvoin edes pullukoita. läskistymisen huomattava lisääntyminen zumbatunneille johtuu luultavasti myös keski-iän noususta, mutta miksi sen pitäisi mennä niin?

nooh, zumbassa yhdistellään eri tanssilajeja ja sitten on kai tarkoitus fiilistellä musiikin mukaan. eli jos ei osaa, heiluu vaan musiikin tahtiin niin lujaa kuin pääsee. ja välillä on myös oma zumba -kohtia, joissa on tarkoitus zumbata omaan tapaan. mutta ei suomalainen osaa fiilistellä, suomalainen fiilistelee samalla tavalla kuin ohjaaja. ojentaa kädet ja hymyilee, jos ohjaaja tekee niin, heiluttaa peppua, jos ohjaaja tekee niin (ja silloinkin kaikki vilkuilee toisiaan ja hihittää). suomalaisnaiset on jäykkisjumppajia. mun mielestä zumbatunneilla pitäis myös olla hämyinen valaistus, näin ketään ei hävettäis oikeesti fiilistellä. siihen kai se zumban ”teho” ja ”hauskuus” perustuu.

zumban tehosta en tiedä. parilla ekalla kerralla on hukassa, kun ei osaa mitään. ainakin noissa zumbissa on paljon ihan tanssiaskeleita ja ne pitää ensin oppia. tai sitten vaan heiluu. no, minä halusin oppia, eikä ekalla kerralla tullut edes hiki (edessä oleva pullukka hengästyi ja hikosi jo lämmittelyssä). toisella kerralla oli samoja askeleita ja osasin jo jonku verran ja sain sykkeenkin kohoamaan. ja huomasin, että oon tosiaankin jäykkis. kaiken heilumisen keskellä alkoi niska-hartiaseutu vertyä, eikä tuosta lantionpyörittelystäkään varmasti haittaa ole. eipähän ole sitten niin jäykkis muissakaan lantionpyörittelyä vaativissa tilanteissa. oon ihan liian vähän harrastanut tuollaista liikkuvuutta parantavaa liikuntaa. oon vaan juossu ja hiihtäny ja käyny salilla ja punttijumpissa. eikä niissä lajeissa tartte paljoo asentoa vaihtaa.

siitä olen kyllä varma, ettei pelkästään zumban avulla saa sellaista vatsaa kuin mitä mainoksissa voi nähdä. enkä usko, että sen avulla voi ihan huippukuntoon tulla, vaatii se hieman monipuolisempaa liikuntaa. niin kuin vaikka jäykkisjumppia. ja mahaan auttaa ihan vaan rutistuksia rutistuksen perään ja vielä lankkua lopuksi. mutta jos jotain huonoa niin on kyllä hyvääkin: veri kiertää molemmissä päissä ja onhan se hyvä, että läskitkin välillä hengästyy.